Enska Kettunen

Enska Kettunen

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Raskas partioreissu - A patrol journey - тяжелое патрульное путешествие

Itsenäisyyspäivän alla olimme vaimoni kanssa hiihtämässä metsässä. Ilta oli pimeä ja räntää satoi lähes vaakasuoraan, kohti silmiä. Hiihtäminen oli vaivalloista, vaikka allamme oli latukoneella ajettu latu. Ladulla oli märkää lunta, joka jarrutti suksien luistoa ja hiihtäminen oli siten vaikeaa. Hiihtoreissun aikana tuli mieleeni jatkosodan aikaiset kertomukset Suomalaisten kaukopartiomiesten rankoista partiomatkoista Venäjän hallitsemille alueille. Samalla kun mietin heidän hiihtomatkoja, putkahti mieleeni 40-vuotta aiemmin tekemäni viimeinen oma partiomatkani. Olimme kertausharjoituksissa Ilomantsissa ja meidän puolijoukkue koostui pääasiassa ilomantsilaisista miehistä. Ajankohta oli melko tarkasti maaliskuun puoliväli. Lunta oli sinä keväänä ennätyksellisen paljon, lähes metrin verran. Hiihtokeli oli erittäin kehno räntäsateen ja pehmeän lumen vuoksi. Jutussani olevat kuvat ovat jatkosodan partiomatkoilta, mutta meillä oli siihen aikaan lähes samanlaiset varusteet partioreissullamme (SA-kuvat). Seuraava kirjani, joka ilmestyy ensi syksynä, kertoo välirauhan ajan (kesä 1941) partiotoiminnasta Ilomantsissa ja se lähikunnissa. Olkoon nämä alla olevat kertomukseni tämän joulun joulutarinani. Joulu on nyt lähellä ja Suomessa on tavattu kertoa tähän aikaan vuodesta joulutarinoita. Nämä tarinat, jotka ovat alapuolella, ovat tosia, en osaa kertoa satuja.

Rajavartiostosta otimme reppuihin kolmen päivän sissimuonat ja puolijoukkueemme sai sukset, aseet, miinat, puolijoukkueteltan, kamiinan, ahkion ja paljon muita sotimiseen tarvittavia varusteita. Lähdimme rajavartioston pihasta kuorma-autoilla kohti itärajaa. Ensimmäisen yön olimme  Hattuvaaran takana, nykyisen Pampalon kultakaivoksen pohjoispäässä. Pystytimme iltapäivällä teltan metsään ja kävimme tien lähellä olevasta puupinosta halkoja. Haloista sahasimme kamiinaan polttopuut ja käytimme puita myös teltan lähelle tehtyyn nuotioon. Illalla teimme römpsissä ruokaa ja illan päätteeksi keittelimme römpsän kannessa kahvit.
Yhden päivän sissimuona-annos meidän sissiretkellämme 
     Yön saimme nukkua rauhassa ja tämä ensimmäinen yö meni huonolla nukkumisella. Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja menimme römpsien kanssa noin kilometrin päässä olevalle kenttäkeittiölle, josta saimme kahvia, leipää, juustoa ja jugurttia. Aamulla päivän jo valettua, menimme läheiselle suolle kohdistamaan aseet. Iltapäivällä harjoittelimme metsässä erilaisia sissitaitoja. Välillä kävimme kenttäkeittiöltä ruokaa, joka oli muistaakseni lihakeittoa. Yön vietimme taas teltassa ja seuraavana aamuna jatkoimme harjoituksia. Silloin harjoittelimme koko päivän ajan sissitaitoja. Päivällä sattui pieni kommellus, kun minun entinen opettaja, nimeltä Kalevi, seisoi tien vieressä ja huusi minua luokseen. Mies oli luutnantin puvussa ja hän vaatimalla vaati minua tekemään kunniaa. Hermostuin miehen ynseydestä ja tokaisin hänelle vanhan armeijassa kuulemani vitsin; Herra luu, herra vää, on pimeä en nää ja kävelin tieheni. Takana pojat nauroivat mahat sykkyränä. Arvelin, että Kalevi nostaa asiasta äläkän, mutta taisi opettaja ymmärtää sanomani. Nukuimme vielä yhden yön samalla paikalla Pampalossa ja seuraavana aamuna heräsimmekin märkään räntäsateeseen.
Aamupalan jälkeen paikalle saapui kuorma-autoja. Yhden kuorma-auton lavalle pakkasimme teltat ja muut kamppeet. Auto ajoi Hattuvaaran suuntaan ja erään mäen alla, Hattuvaaran kylän lähellä, kuorma-auto pysähtyi sivutien varteen. Meidät komennettiin kamppeinemme autosta metsään  ja käsky jatkui, että varmistamme sen päivän ajan tielinjaa idän suuntaan. Yksi päivä siinä meni tyhjää tietä katsellessa. Räntää satoi koko päivän ja vaatteet kastuivat läpimäriksi. Rajavartioston upseeri, jääköön nimi mainitsematta, ei antanut meidän tehdä tulia. Olisimme halunneet kuivatelleet kamppeitamme nuotiolla. Iltapäivällä lumisade lisääntyi ja upseeri ilmoitti, että meidän pitää siirtyä metsiä pitkin hiihtäen Koivusuolle. Upseeri näytti paikan kartalta ja osa miehistä sanoi, etteivät he lähde sinne hiihtämään, sillä matkaa kertyy toistakymmentä kilometriä ja maasto on matkan varrella tieheää korpea, jossa on useita syviä ojia.
Ei siinä mikään auttanut, vaan laitoimme sukset jalkaan ja lupasin lähteä ensimmäisenä aukaisemaan latua valtakunnan rajaa kohti. Hiihdin tai paremminkin uin lumessa puolisen kilometriä eteenpäin ja siinä vaiheessa voimat olivat jo lopussa. Lumi upotti sukset maahan saakka ja suksia ei pystynyt nostamaan lumen päälle.  Hiitämistä ei voinut sanoa enää hiihtämiseksi, sillä lumen pinta oli koko matkan polvien yläpuolella.  Selässä oleva 20 – 30 kiloa painava reppu ja rynnäkkökivääri vetivät miestä taaksepäin. Viimeisenä, porukan hännillä hiihti nyt jo edesmennyt Reino Hartikainen. Hän veti puolijoukkueen tavaroita ahkiossa. Ahkion vetäjiksi ei kukaan muu halunnut, joten Reino veti koko illan yksin ahkiota, ojien pohjilta vedimme kuitenkin ahkion porukalla ylös.
Seuraavana latua aukaisemaan lupautui pikkuserkkuni Paavo. Hän sai tehtyä latua vajaat puoli kilometriä ja eteen tuli syvä valtaoja. Valtaojan ylittäminen teetti töitä, sillä ahkiossa olleet tavarat tipahtivat ojan pohjalle ja jouduimme pakkaamaan ahkion uudestaan. Ladunaukaisijaa vaihdettiin puolen kilometrin välein ja iltayöstä jouduimme pitämään useita taukoja. Taukojen aikana katsoimme taskulampulla karttaa ja kompassin avulla etsimme suuntaa käskettyyn asemapaikkaan. Puolen yön aikaan saavuimme erään kuusikon laitaan ja kartan mukaan olimme meille määrätyssä asemapaikassa. 
Olimme rämpineet toistakymmentä kilometriä umpihankea ja aikaa siihen kului lähes kuusi tuntia. Sovimme miesten kanssa työnjaon, jossa osa porukasta pystyttää teltan metsään ja meistä kolme, Purmonen, Pesonen ja allekirjoittanut lupasimme hoitaa puut kamiinaan ja nuotioon. Olimme juuri löytäneet hyvän kelopuun ja aloittaneet sahata puuta poikki. Rajavartioston upseeri pölähti meidän luokse ja käski lopettaa puun sahaamisen. Hän komensi meitä, että otamme ahkion mukaan ja haemme puita noin kahden kilometrin päästä tienvarresta. Sanoimme kolmestaan, että sehän ei nyt onnistu, sillä yö on jo puolivälissä ja me olimme edellisen hiihtoreissun takia ihan loppuun ajettuja ukkoja.
Jatkoimme puun sahaamista ja tämä upseeri alkoi uhkailla meitä Sotaoikeudella. Sanoimme, että jos olisi sotatila, ei kukaan lähtisi hakemaan puita kilometrien päästä umpihangen takaa, kun metsä asemapaikan vieressä oli täynnä pystyyn kuolleita mäntyjä. Sanoin upseerille, etten  pysty enää hiihtämään metriäkään, sillä minulla oli sillä hetkellä rytmihäiriö ja jatkoin, että jos vielä kuormitan itseäni, niin saatte viedä minut ahkiolla tienvarteen.
Jatkoimme puuntekoa upseerin kiukkuiluista huolimatta. Pilkoimme puut ja veimme ahkiollisen puita metsässä olevaan telttaan. Saimme kamiinan tuleen ja teltan eteen teimme suuren rakovalkean, jonka ääressä valmistimme römpsissä ruokaa ja samalla kuivattelimme läpimärkiä vaatteita. Ruoan päälle unta ei kenenkään tarvinnut kauan odotella, sillä pian vartiomiestä lukuun ottamatta koko puolijoukkue nukkui teltassa sikeää unta. Myös upseeri nukkui hyvin kelopuilla lämmitetyssä teltassa. Teltta oli todella lämmin, ehkä liian kuuma nukkumiseen. Teltan pohjalle olivat miehet koonneet kuusenoksia ja niiden päälle kukin levitti telttapatjan. Siihen aikaan ei meillä ollut makuupussia, ainoastaan mantteli, joka vedimme päällemme. Yöllä kolmen aikaan oli minun vuoroni olla vartiossa. Vartiomiehen tehtävänä oli pitää kaminassa ja nuotiossa tulta. Vartiovuoron jälkeen kukin herätti seuraavan vartiomiehen tunniksi valvomaan. Kamiinassa tuli paloi iloisesti, kun tekemämme kelopuut paloivat hyvin. Puut paukkuivat kuuluvasti hiljaisessa yössä ja miesten kuorsaaminen kuului vartiomihen korviin saakka. Vartiovuorossa jäi aikaa ihailla pimeää korpimetsää. Yöllä alkoi tuulla ja kuuntelin tuulen ääniä teltan läheisissä puissa. Yöllä kuulin kaukaa Venäjän rajan suunnasta suden ulvomista ja välillä pilvien raoista pilkahteli kirkkaita tähtiä. Yö oli mahtavan kaunis ja hiljainen metsä ympärillä toi kodikkaan tunnelman. Vihdoin vartiovuoroni oli lopussa ja herätin seuraavan miehen vartioon. Palasin samalla takaisin omalle paikalleni telttaan nukkumaan. Unta ei tarvinnut kauan odotella ja kohta olin unten mailla.
Aamulla kuuden aikaan meillä oli herätys ja aamutoimien jälkeen pakkasimme teltan ja muut tarvikkeet ahkioon. Kello oli kahdeksan, kun jatkoimme etenemistä korpimetsässä. Sää oli kehno ja hiihtäminen upottavassa lumessa oli raskasta rämpimistä. Vihdoin kellon lähestyessä puolta päivää, saavuimme tien varteen. Vajaan tunnin päästä paikalle ajoi kuorma-auto, jonka kyydissä pääsimme takaisin rajavartiostoon. Kun olimme luovuttaneet varusteet varastoon, lähdimme Purmosen ja Pesosen kanssa puolijoukkueen johtajan luokse. Sanoimme tälle upseerille, että lähetään nyt kirjoittamaan niitä Sotaoikeuden rätinkejä, kun hän oli niillä uhkaillut meitä. Mies sanoi, että elekkee pojat kehatko, sehän oli vain pilaa. Sanoin, että me pidimme sitä totena, vaikka emme häntä yöllä totelleet. Syynä tottelemattomuuteemme oli se, ettemme olisi yöllä jaksaneet hakea niitä puita ja olimme varmoja, että osa meistä olisi jäänyt sille matkalle. Upseeri käski meidän palata komppaniaan ja unohtamaan asian. Palasimme muiden miesten luokse ja sanoimme, ettei meitä otettu Sotaoikeuteen.  Näin päättyi minun viimeinen armeijamme määräämä partioreissu.  Reissu palautui mieleen joulukuisen hiihtoretkemme aikana. Ihmettelen edelleen, miten jatkosodan aikana kaukopartiomiehemme kestivät kymmenien, jopa satojen kilometrien hiihtoreissut?
     Olen hiihtänyt elämäni aikana ilman rinkkaa yhdellä kertaa 73 kilometriä ja siihen meni aikaa noin 4,5 tuntia. Pisin varsinainen hiihtovaellukseni on ollut pituudeltaan noin 110 kilometriä. Selässäni oli silloin reilut 25 kg painava rinkka. Reissu alkoi karmeassa säässä. Yöllä oli satanut 20 - 30 senttiä märkää suvilunta, joka pakkautui aamulla retkemme alussa suksen pohjiin kiinni. Ensimmäisiin kilometreihin meni aikaa toista tuntia ja aloin epäillä reissumme onnistumista. Keli parani kuitenkin iltaa kohden ja saavuimme illan hämärässä vanhalle autiotuvalle. Yön vietimme varaustuvan puolella, kaukana Lapin tunturien katveessa. Yksi minun seurueeseen kuulunut mies sairastui ja hänet haettiin  seuraavana aamuna helikopterilla Sodankylään. Päätin, että jatkamme reissua suunnitelmiemme mukaan eteenpäin.
     Päivällä oli pakkasta 15 astetta ja kylmä tuuli teki ilmásta jäätävän oloisen.  Lepäsimme päivällä useaan otteeseen tunturien kuruissa. Saavuimme illan hämärtyessä seuraavalle autiotuvalle. Koska yksi seurueeni jäsenistä oli päivän aikana kertonut kovista jalkakivuista, päätimme  kaverini Unton kanssa käydä illan aikana Luirojärven autiotuvalla. Matkaa sinne oli vajaat 20 kilometriä ja hiidimme Luiron tuvalle pikavauhtia. Luirolla tapasimme meidän vaellustuttujamme menneiltä vuosilta. He tarjosivat meille kahvia ja sanoivat, että sauna on lämpiämässä ja pääsemme kohta saunaan. Kahvinjuonnin jälkeen päätimme kuitenkin palata takaisin Lumikurun autiotuvalle, jossa seurueen muut jäsenet majoittuivat. Arvelimme, että he huolestuvat, ellemme saavu yöllä takaisin majalle. Sää oli muuttunut huonompaan suuntaan ja miehet varoittelivat meitä. Pelkona oli se, että pimeässä yössä saatamme eksyä tunturissa ja silloin on suuri mahdollisuus hypotermialle ja sen seurauksena ihminen kadottaa ajan ja paikan tajunnan. Seurauksena siitä on talvella usein kuolema. Sanoimme, että olemme vaeltaneet näissä tuntureissa ennenkin ja osaamme reitin  seuraavalle autiotuvalle pimeässäkin.
     Matkan aikana iski pelko rintaan, sillä lunta purutti tuloladullemme ja pimeässä latumme katosi kokonaan näkymättömiin. Suksistani loppui pito ja erästä tunturia ylös noustessa laitoin suksien siteen kohdalle narun, joka paransi nousun ajaksi pitoa. Yö oli pimeä ja välillä aloin jo epäillä, että pääsemmekö autiotuvalle lainkaa? Vihdoin puolen yön seutuvilla lumipyryn keskellä näimme kaukana himmeää valoa. Ajattelin, että se saatoi olla aistiharha, koska aloimme olla väsymyksen äärirajoilla. Hiihdimme lähemmäksi edessä näkyvää valoa ja pian olimmekin jo autiotuvan pihassa. Olimme pelastuneet paleltumiselta ja mahdollisesti myös vakavimmilta seurauksilta. Lämpimässä tuvassa sydänalaani puristanut tunne alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Mietin yöllä itsekseni, että olkoon tämä viimeinen kerta, kun lähden yönselkään hiihtämään, varsinkin Lapin tunturialueelle. Seuraavana aamuna pakkasta oli jo 20 astetta ja lähdimme paluumatkalle, kohti Saariselän aluetta. Illalla majoituimme varaustupaan ja neljäntenä päivänä pääsimme takaisin autoillemme. Yksi rankka hiihtoretki oli taas kerran takanani.
     Muutama vuosi sitten olin taas kerran yksin Lapissa. Olin lähtenyt aamulla vaeltamaan tunturiin läheltä Venäjän rajaa. Tunturissa oli vielä lunta 20 - 30 senttiä ja tuuli oli hyisen kylmää. Vaelluksen alussa jouduin ylittämään noin 40 metriä leveän ja noin 1 - 1,5 metriä syvän joen. Ylityksen ajaksi riisuin vaatteeni ja laitoin ne rinkan päälle. Kahlasin alaosa ilkosillaini joen yli ja keskellä jokea virta oli vuolasta ja se meinasi viedä vaeltajan mukanaan Venäjän suuntaan. Vaelsin ensin kurun pohjaa pitkin ja jossakin vaiheessa päätin lähteä oikaisemaan autiotuvalle tunturien huippujen kautta. Tunturien päällä avautui todella kauniit ja avarat Lapin maisemat. Valkoiset tunturin huiput, sininen taivas ja voimakas kevättuuli toivat mieleen, että maamme on kaunis ja avara. Tässä maassa on hyvä asua ja tehdä työtä. Kävelin muutaman tunnin ajan ihastellen tunturien kauneutta ja hiljaisuutta. Illalla huomasin, että olin eksynyt taas kerran tunturissa. En löytänyt autiotupaa ja jouduin harhailemaan jonkin aikaa tunturissa vailla määränpäätä. Pelko iski sydänalaani ja aloin pelätä pahinta. Vaatteet ja kengät olivat kastuneet läpimäriksi ja vapisin kylmässä tuulessa. Laskeuduin tunturista alas kuruun ja sen pohjalla virtasi noin viisi metriä leveä joki. Pysähdyin joen varteen miettimään, missä autiotupa sijaitsee? Se oli kartan mukaan joen varressa ja koska olin löytänyt joen, sen täytyy olla jommassa kummassa suunnassa joen varrella. Päätin lähteä kävelemään joen ylävirtaan. Kävelin noin kilometrin joen vartta ja huomasin, että joen varrella oli pieni vaja. Hetken päästä  saavuin autiotuvan pihaan.
     Huokasin helpotuksesta, olin taas kerran päässyt onnellisesti autiotupaan. Tupa oli kylmä ja tyhjä. Laitoin kamiinan lämpiämään ja sen päälle kattilan täyteen vettä. Siinä vaiheessa alkoi valtavan kova "horkkatauti". Koko kehoni vapisi kylmästä ja yritin juoda ensialkuun kuumaa vettä. Se ei auttanut ja  vaihdoin kuivat alusvaatteet. Menin kesämakuupussiin lepäämään. Yritin nukkua, mutta vapina jatkui aamuun saakka. Totesin aamulla, että minulla on korkea kuume. Päätin viettää sen päivän autiotuvassa lepäämässä. Mahani meni sekaisin ja jouduin käymään ulkohuoneessa useaan otteeseen. Levättyäni yhden vuorokauden autiotuvassa, uskalsin lähteä vaeltamaan eteenpäin. Vaellukseni päättyi seuraavana päivänä, kun saavuin takaisin autolleni. Ajattelin taas kerran, että seuraavan kerran, kun lähden vaeltamaan  yksin Lappiin, en lähde yön selkään tunturialueelle vaeltamaan.
     Ensi kesänä, jos terveys sallii, lähden taas kerran Lapin perukoille. Haluan palata vuosi vuodelta takaisin tunturiin. Kävelen autiotuvalta autiotuvalle, nautin Lapin tunturien avaruudesta, hiljaisuudesta ja tunturipurojen iloisesta soilinasta. Näillä ajatuksilla jaksan taas kerran tehdä talven työtäni opettajana. Eräs tukevassa kunnossa oleva lapinkulkija tuli kerran autiotuvalle väsyneenä ja vapisevin askelin. Kun mies alkoi selvitä väsymyksestä, kysyin, mikä saa sinut sairaana tulemaan tänne tunturiin? Mies hengitti syvään ja sanoi hetken päästä minulle. Minä nautin tuntureista, tunturipuroista ja näistä autiotuvista. Jos minun matkani päättyy tänne Lapin tunturiin, se on mielestäni paras paikka kohdata kuolema. Nyt vuosia myöhemmin totean, että ehkä samaa Lapin hulluutta on minullakin. Sinä lukija et ehkä ymmärrä sitä, mutta jos pääsisit kokemaan aitoa "Lapin taikaa", sinäkin tulisit "hulluksi". Aitoa Lappia koen ainoastaan silloin, kun olen vaeltamassa tunturissa, ilman päämäärää, autiotuvalta autiotuvalle. Matkalla kohtaan tunturipuroja, voimakkaina virtaavia könkäitä, Aihkimäntyjä, Lapin lintuja (Kuukkeli, Tunturikihu, Tunturikurmitsa, Riekko, Kiiruna yms.), louhikkoisia tuntureita (rakkatunturit), poroja ja tietysti kesällä siellä on paljon hyönteisiä ja nisäkkäitä. Tuntureilla matalat tunturikoivut, katajapensaat ja kauniit pienet kukat ovat parhaassa loistossa kesäkuun alussa. Kesäkuun alussa olen yleensä menossa Lappiin ja siellä tunturiin. Se on aika, jolloin ei ole vielä hyttysiä, eikä myöskään suuria määriä ihmisiä.

     Hyvää joulua ja joulurauhaa sinulle lukijani, joka jaksoit lukea tarinani loppuun. Nämä edellä olevat kertomukset ovat tositarinoita elämästäni. Liikkuminen luonnossa omien voimiensa äärirajoilla, on ihmisen parasta harrastusta. Se on sitä nykyisin paljon mainostettua "Extreme Sports"!


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Lokakuu - October

Lokakuussa tänne itä-Suomeen tulee yleensä ensilumi. Kuukauden suomenkielinen nimi tulee siitä, että täällä Suomessa tiet ja pellot ovat mutaisia, lokaisia ja liejuisia. Englanninkielinen nimi, October puolestaan tarkoittaa järjestysnumeroa kahdeksas. Ensilumi tulee maahan täällä Ilomantsissa keskimäärin 20. lokakuuta. Tänä vuonna se tuli 22. lokakuuta, eli normaaliaikaan. Pysyvä lumi tulee yleensä myöhemmin, keskimäärin marraskuun aikana. Tänä syksynä lokakuun viimeisenä päivänä oli pihallamme lunta noin 20- 30 cm. 
Englanninkielinen October juontuu latinan järjestysnumerosta october eli kahdeksas. Miksi juuri kahdeksas, kun lokakuu on kuitenkin kymmenes kuukausi? Nimi tulee ajalta, kun vuosi alkoi maaliskuussa ja silloin lokakuu oli kahdeksas kuukausi.

Lokakuu on tavallaan myös kuoleman kuukausi, kuolleet lehdet tippuvat maahan ja kaikki kasvit kuolevat täällä pohjoisessa. Isoveljeni kuoli tänä syksynä lokakuussa. Hän odotti kuolemaa jo keväällä, mutta "kuoleman viikatemies" tuli vasta koleana lokakuun iltapäivänä. Tein hänen haudalle muistoristin teräksestä. Etsin ristin mallia hautausmailta ja löysin sopivan muotoisen ristin. Ristiä on valmistettu  1800-1900 lukujen vaiheella ja siinä on klassisia piirteitä.
Ristin valmistus alkoi CAD-suunnittelulla. Sen jälkeen kuvasta tein dxf tiedoston, jonka postasin toisen CAD ohjelman avulla CNC-ohjelmaksi. Ohjelma siirrettiin muistitikulla plasmaan ja plasmalla leikkattiin ristin osat, joita olivat ristin lisäksi jalusta, vahviketuet ja kynttiläalusta. Poltetut levyt koottiin MAG-hitsaamalla, sen jälkeen lasikuulapuhallus ja lopuksi pulverimaalaus. Ristin hinta on Suomalaisissa kaupoissa noin 1150 €. Itsetehtynä ristin teräsosat maksoivat noin 50 euroa, nimikilpi postin kautta tilattuna saman verran ja pulverimaalaus lienee noin 30 euroa. Elikkä itsetehtynä ristin sai tonnia halvemmalla! Ja säästön lisäksi hautausmaalla käydessä saa ihailla oman käden jälkeä.


Kuolema on surullinen asia, mutta itse olen käsitellyt kuolemaa kirjoissani jo kolme vuotta peräkkäin. Levinan miehet, Kuolema Syvärillä ja Verinen marssi, kirjat kertovat kuolemasta sota-ajan Suomessa. Myös seuraava kirjani kertoo kuolemasta. Se kertoo välirauhanajan partiotoiminnasta Ilomantsissa, Tuupovaarassa ja Tohmajärvellä. Partiotoiminnasta on paljon kirjoja, mutta haluan tehdä vielä yhden kirjan, joka kertoo tavallisista sotamiehistä ja rajamiehistä, jotka tekivät lähipartiointia oman joukko-osaston miesten kanssa. Näistä miehistä ei ole vielä julkaistu omaa kirjaa, vaikka heidän partiot tekivät merkityksellistä työtä ennen jatkosodan alkamista. 



Olen syntynyt lokakuussa vuosikymmeniä sitten. Lunta oli sinä syksynä maassa  15 cm, tosin en itse sitä muista. Jotkut sanovat, että lokakuussa syntyneet ovat tasapainoisia ihmisiä (horoskooppina minulla on vaaka). Lokakuussa syntyneet haluavat tietää aina ensin, mitä tuleman pitää. Heidän kanssa on hyvä keskustella, sillä he ovat saaneet jo syntymässä sisäisen rauhan. 
Omalta kohdalta en yhdy ainakaan ensimmäiseen väitteeseen. Olen vielä vanhanakin äkkinäisiin ratkaisuihin pystyvä ja nopealiikkeinen. Nuoremmatkaan eivät tahdo pysyä perässä, kun kävelemme tai vaellamme. Jälkimmäinen väite, että lokakuussa syntyneillä on sisäinen rauha pitänee paikkansa minussa. Olen sinut itseni, läheisteni ja Jumalan kanssa.
Kesällä 2017 kävin Venäjällä Äänisellä ja Aunuksen karjalassa tutustumassa siellä olevaan vanhaan rakennuskantaan. Nyt lokakuussa kävin Nurmeksessa tutustumassa vanhaan Suojärven suunnan rakennuskantaan. Äitini suku oli Suojärven Tsutsusia ja onhan meillä serkkuja Petroskoissa saakka. Tosin heidän yhteydenpito alkoi vasta 1960-luvulla, mutta silloin itärajan yli ei päässyt neuvostoliitosta Suomeen, eikä päinvastaiseen suuntaan. Yhteydenpito loppui melkein alkuunsa. Saimme tietää, että mummoni veljen Vasili Tsutsusen (s. 22.3.1875 Vegaruksessa) ja hänen vaimonsa Anna Jakoleva Kukko (s. 1880 Ägläjärvellä) lapsista osa asui Petroskoissa.  Vasili muutti vuosisadan alussa venäjälle ja palasi sieltä takaisin vuonna 1918, kun Suomi oli itsenäistynyt. Hänen vaimonsa Anna oli kuollut hiukan ennen muuttoa ja hänet haudattiin venäjälle. Kirkonkirjojen mukaan kaksi tytärtä ei palannut Vasilin mukana, vaan he jäivät asumaan Venäjälle.  Yksi tyttäristä oli 1960-luvulla opettajana ja toinen töissä traktoritehtaassa. Lapsien nimet, jotka jäivät Petroskoihin olivat Paraskeva Tsutsunen s. 25.06.1907 Vegaruksessa ja  Jeudokia s. 28.06.1909 Vegaruksessa. Heidän lapsia asunee vielä tänäkin päivänä Petroskoissa.

Mummoni veljen, Dimitrin poika Feodor Tsutsunen s. 9.5.1904 lähti venäjälle vuonna 1932, hän lienee kuollut Stalinin vainoissa 1937 - 1938 ja hänet on mahdollisesti haudattu Deverjannojen lähelle,Red Grove metsään.


 Kalevalanhovi Nurmeksessa
Bomban talo
Bomban talo on kopio Suojärven Kuikanniemellä asuneiden Bombinin veljesten talosta. Talon rakensi Suojärvelle Jegor Bombin vuonna 1855. Talossa oli 25 huonetta ja siinä asui parhaimmillaan lähes 30 ihmistä. Jegorin kuoltua talo jäi ainoalle pojalle, Dimitri Bombinille ja hänen viidelle pojalle. Taloa kaupattiin 1930-luvulla Helsingin Seurasaareen, mutta kauppa jäi toteutumatta ja talon hirret jaettiin viiden pojan kesken. Onneksi talosta saatiin tehtyä kopio Nurmekseen! Myös minun sukuni on lähtöisin samalta seudulta, Tsutsuset olivat Suojärvellä maanviljelijöinä ja kauppiaina. Mummoni veli Kuisma Tsutsunen piti ensin kauppaa Varpakylässä, myöhemmin ennen talvisotaa Hautavaarassa.
Mikko Bobinin talo Suojärven Kuikanniemellä
Mummoni Annan veljen perhe ja isomummoni Fevronia Tsutsunen jäivät talvisodan alkaessa venäläisten vangeiksi Suojärven Vegaruksessa. Isomummoni kuoli vankeuden aikana joulukuussa 1939. Alla Suojärveläisten siviilisotavankien muistokivi Nurmeksessa.
Isomummoni Fevronia oli Megrin luostarin kasvatteja ja hän oli runonlaulujen ja itkuvirsien tekijä.  Suojärveläinen Ogoi Määräinen sai muistopatsaan Nurmekseen, hän teki muutamia värssyjä enemmän itkuvirsiä kuin isomummoni Fevronia Tsutsunen. Isomummoni Fevronia oli Ogoin ohella yksi merkittävistä Suojärveläisistä parantajista ja  tietäjistä. 

Fevronia Tsutsunen, asui lapsena Megrin luostarissa, vasemmalla, oikealla
 Fevronian pojan tytär Elna Tammisto Vegaruksessa
Mummoni veljen Kuisma Tsutsusen hautakivi Lieksan Ort. hautausmaalla
Kesän viimeisen mökkireissun aikana satoi ensilumen. Tässä on viimeiset kuvat mökimme rannasta 21.10.2017. Siivosimme mökin pihamaalta lehdet pois, poistimme vedet saunan padasta ja kannoimme mökin puulatikkoon puita valmiiksi kevään ensireissuja varten.


Laitan tähän loppuun muutaman valokuvakansioista löytämäni koulukuvan, josko joku tuntisi itsensä kuvista!

Alla oleva kuva on otettu syyskuussa tai lokakuun alussa vuonna 1963 Kuuksenvaaran kansakoulun yläluokan oppilaista.

Eturivissä olevat pojat olivat serkkujani ja osa naapureitamme. Olivat koulussa tosi velikultia. Muistan oikealla edessä olevan Arvon.  Opettaja Suihko kysyi: Mikä oli Sebedeuksen poikien isän nimi? Arvo vastasi "Timo tiittele mooni!" Pojat röhähtivät nauramaan ja siitä rapsahti koko arestiporukalle muutama tunti lisää arestia. Seuraavalla viikolla sanoin Arvon veljelle Väinölle "Mitä Timo tittele mooni", josta Väinö suuttui silmittömästi ja yritti saada minut kiinni, jotta voisi antaa selkäsaunan, mutta pääsin silloin karkuun.


Yllä kuvassa Kuuksenvaaran toisen ja kolmannen luokan luokan oppilaat syksyllä 1964.
Eturivissä vasemmalta: Jouko Kettunen, Paavo Turunen, allekirjoittanut, Kari Piiroinen, tuntematon, Tarja Tahvanainen välissä, tuntematon, Salme Kettunen välissä, Pirjo Huurinainen, Teija Tanskanen, tuntematon, Leila Kettunen ja Tuula Potkonen.
Takarivit rivit vasemmalta: Veli Kyykallio, Osmo Kettunen, Kari Ahponen, Seppo Sissonen, Väinö Timoskainen, tuntematon, Esa Sissonen, Tuomo Kettunen, tuntematon, Vahersalmi, Ulla Purmonen ja opettaja Airi Suihko.

Alla kuvassa Kuuksenvaaran koulun kaikki oppilaat muistaakseni vuodelta 1965. Kuvan yläreunassa on vuonna 1953 syntyneet ja alareunassa, eli edessä, vuonna 1958 syntyneet. Allekirjoittanut on opettaja Erkki Variksen edessä. Ylärivissä ovat opettaja Airi Suihkon edessä Sissonen, Timoskainen, Kainulainen, Kyykallio, Tahvanainen, Torssonen, Kettunen, Rautiainen ja opettaja Laura Penttinen.





sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Verinen marssi - The bloody march



Jokaisella ihmisellä pitäisi olla harrastuksia, joilla elämä saadaan rikkaammaksi. Minullakin on vuosien varrella ollut monenlaisia harrastuksia ja ne ovat vaihdelleet elämäni varrella useaan otteeseen. Rakkain harrastukseni on nykyään vaeltaminen ja viimeisten vuosien aikana olenkin joka kesä vaeltanut Lapin tuntureilla. Tarkoitus oli kesällä 2017 käydä siellä, mutta autotallin rakennuksella tipahdin selkä edellä katolta alas ja selkävaivat estävät pidemmät vaellusreissut .  Nyt syyslomalla edessä on veljen hautaansaatto, se estää syysvaelluksen.
Toinen viimeaikainen harrastukseni on kirjoittaminen. Kävin kesäkuun ja heinäkuun aikana tutustumassa syyskuun alussa julkaistun kirjani (Verinen marssi) maisemiin Iljalassa, Päljärvellä, Uomaalla, Kolatselässä, Vieljärvellä ja Kinnermässä. Periaatteenani on tutustua kirjani kirjoittamisvaiheen aikana teksteissä mainittuihin paikkoihin, jolloin kirjan tekstit tulevat mahdollisimman autenttisiksi. Samalla tavalla tutustuin taistelumaastoihin Aunuksessa ja Syvärin takana, kun olin kirjoittamassa Levinan Miehet ja Kuolema Syvärillä kirjojani. Kesän suunnitelmissa oli käydä myös Karjalan kannaksella. Heinäkuun lopussa kävimme Vepsän  kylissä Äänisen rannalla ja Petroskoissa. 
Verinen marssi kirjan voit ostaa seuraavista verkkokaupoista (Linkki):

Verinen marssi kirjasta voit ostaa E-kirjan syyskuun puolivälin jälkeen!
Verinen marssi -niminen kirja kertoo JR 9 joukkojen liikekannallepanosta kesäkuussa 1941, sekä hyökkäysvaiheen tapahtumista heinäkuun - syyskuun välisenä aikana. Kirja on valmis ja se on myynnissä nettikirjakaupoissa. E-kirjan saa  alle 10 eurolla ja paperinen kirja maksanee noin 15 - 17 euroa. 

Alapuolella olevat tekstit ja kuvat kertovat kirjassa mainituista paikoista. En ole sodan ihailija, vaikka kirjoitan sodasta. Isäni joutui olemaan sodassa 1939 - 1944 välisen ajan ja sen me lapset huomasimme 1950-1960 luvuilla. Isämme oli ankara meitä lapsia kohtaan. Se johtui pääosin sodasta ja sen jättämistä haavoista sisimpään. Kirjoittamisen yksi tehtävä oli selvittää, miltä tuntui olla sodassa, viisi vuotta jokapäiväisessä kuoleman pelossa. Kävin kolmen vuoden aikana useaan kertaan tutustumassa isäni sodanaikaisilla taistelupaikoilla. Tiedän nyt kirjoittamistyön jälkeen, että sota ei lopu siihen kun aseet vaikenevat. Sota jatkuu seuraavaan sukupolveen saakka!

Kirjassa on kerrottu mm. Pälkjärvellä, Iljalan hautausmaalle 12. heinäkuuta tapahtuneen hyökkäyksen vaiheita ja siellä 1700-luvulla rakennetun kellotapulin ja sinne pesiytyneen vihollisosaston tuhoaminen, Kirkkolahden taistelut 15. - 16. heinäkuuta (kaatui yli 50 suomalaista) ja Rättimäen valtaustaistelu 21. heinäkuuta (kaatui viisi ilomantsilaista ja haavoittui 24 ilomantsilaista, joista yksi oli enoni Vihtori Purmonen), Sortavalan valtaustaistelun tapahtumia, joukkojen etenemisestä marssien Uomaalle, Käsnäselkään, Kolatselkään, Vieljärvelle, Kinnermaan, Pannilaan ja Varloihin sekä siitä eteenpäin taistelut Nirkan ja Kaskanan kylissä, pääasiassa ilomantsilaisten ja enolaisten miesten kertomana. Ajoin autolla heinäkuussa 2017 Sortavalasta Kinnermaan katsomaan kirjassa kerrottujen kylien tämänhetkisen tilanteen ja rakennuskannan. Osa kylistä on muuttunut paljon, mutta esim. Kolatselkä, Jyrgilitsa, Pannila ja Kinnerma ovat vielä lähes samanlaisia, kuin ne olivat syksyllä 1941. Vieljärven keskusta on mielestäni muuttunut eniten ja ehkä huonompaan suuntaan! 
Uomaan ja Käsnäselän kylissä ei ole enää suomalaistaloja. Uomaan hautausmaa löytyy Uomaan entiseen kylään menevän tien varrelta. Uomaalla on hautausmaan takana joen varressa Venäläisten lomapaikka. 
Tie Jyrgilitsaan ja Pannilaan ovat aika heikossa kunnossa. Kinnerman kylässä kannattaa turistien käydä, siellä kylä on lähes samassa kunnossa, kuin se oli vuonna 1941! Lisäksi siellä on kahvila ja myös kotimajoitustakin on saatavilla. Alempana löytyy edellä mainittujen kylien kuvia vuodelta 1941 ja 2017.

Kävin kesällä 2017 7.divisioonan hyökkäysreitin (10.7.1941 - 8.9.1941) läpi. Alla kuvia matkan varrelta.

7. divisioona sai hyökkäyskäskyn 10.7.1941 kello 10.15, yllä ote päiväkirjasta
Pälkjärven sankarihautausmaa on Sortavalaan johtavan tien varrella, kuva on otettu 18. kesäkuuta 2017. Sankarihautausmaa on metsän sisässä, mutta muistelupaikka on kunnostettu Värtsilän ja Sortavalan välisen tien viereen.


Pälkjärven kirkko oli rakennettu vuonna 1869, mutta se oli purettu välirauhan aikana vuosina 1940 - 1941 Neuvostoliiton toimesta. Kirkon paikka on Sortavalaan menevän tien pohjoispuolella, lähellä Osuuskaupan raunioita. Käännyt Hytinvaaralle johtavalle "huonolle" tielle, jonka pohjoispuolelta löydät kummulta kirkon rappuset. Alla olevat mustavalkokuvat ovat SA-kuvia.
Pälkjärven kirkon paikan löydät läheltä sankarihautausmaata, sieltä löytyvät kirkon rappuset (62°3'13"P, 30°41'29"IYläkuvassa on kirkon raunioiden takana mahdollisesti Pappila ja Armas Sorsan talo tai  Iljalan ylähovin rakennuksia. Pälkjärven pappilan rakennus näkyi 1995 vielä hyvin Värtsilään johtavalle tielle, mutta tien oikaisun jälkeen pappilan rauniot jäivät kauemmaksi tiestä, mutta ovat muutaman sadan metrin päässä ILjalan sankarihautausmaalta Värtsilän suuntaan, mäen päällä. Alla olevista kartoista näet rakennusten paikat. Jos olet menossa tutustumaan Iljalaan (nykyisin Partala), alue on rajavyöhykealuetta ja tarvitset vyöhykeluvan, jonka voit tilata Värtsilästä "tyttöjen kaupasta". Rajavyöhykelupaa joutuu odottamaan kuukausia, viimeksi minulla meni lähes puoli vuotta luvan hakemisesta, sen saamiseen.
 Pälkjärven pappila, alla Yhteishyvän kaupparakennus

 Iljalan ja Pälkjärven alueen kartat

Iljalan tienhaaramaaston taisteluiden 12.7.1941 vihollistappioiden määrästä saatuja tietoja: 
Alla kuva Iljalan tienhaaramaastosta
Iljalan tieristeyksen hautausmaa kesällä 1941 ja 18. kesäkuuta 2017. Kellotapuli oli kuvan oikeassa kulmassa hautausmaan oikealla sivulla. Eräissä historiantiedoissa mainitaan kellotornin tuhoutuneen tykistön tulesta, mutta se sytytettiin isäni komppanian miesten toimesta tuleen ja näin saatiin tornissa ollut venäläinen konekivääri vaiennettua. Nykyään hautausmaalla on sekä Suomalaisia, että Venäläisiä vainajia.  Hyökkäyksen Iljalan tienhaaraan toteutti 7.divisioona, jonka komentajana oli eversti Svensson, I/JR 9 komentajana kapteeni Marttinen, II/JR9 komentajana majuri Aarnio ja III/JR9 komentajana majuri Enberg.  Hyökkäystä oli tukemassa JR 51 joukot komentajanaan eversti Sainio sekä JR 30 joukot komentajana everstiluutnantti Ruotsalo.





Ylimmässä kuvassa Iljalassa oli Osuuskaupan kauppatalo syksyllä 1939, keskimmäisen kuvan talon paikalla Iljalassa oli seurakuntatalo syksyllä 1939 ja alimmassa kuvassa Iljalassa oli syksyllä 1939 kunnantalo.
Alakuvissa Suomen sodan eli vuosien 1808 - 09 Venäjän ja Ruotsin välisen sodan muistomerkki 18.6.2017 ja 16.7.1941. Muistomerkki on Hiekkalahden kohdalla, Iljalasta Sortavalan suuntaan noin kilometri ja tien oikealla puolella.




Yläkuvissa on Rättimäki.
Ruskealassa 18.6.2017. Laajan Rättimäen huipulle hyökkäsi 21.7.1941 (setäni ja enoni komppaniat) 8. ja 10./JR 9 ja hyökkäyksessä kaatui viisi ilomantsilaista miestä. Samassa taistelussa haavoittui 24 ilomantsilaista sotilasta. Rättimäen taisteluun osallistuneetsa II/JR 37 eli Ratian joukoista pääosa pakeni ennen hyökkäystä. JR 9 kahdeksas ja kymmenes komppania joutuivat hyökkäämään lähes yksin Rättimäen päällä olevaa linnoittautunutta vihollista vastaan. Hyökkäyksessä kaatui myös luutnantti Juha Muttonen, joka johti hyökkäystä Rättimäelle.  
Kirjassani Verinen marssi kerrotaan Sortavalan valtauksesta ja sen etenemisestä kohti vanhaa rajaa. Etenemisen aikana miehet kapinoivat ja osasyynä kapinointeihin oli usean päivän ajan kestänyt kaatosade, joka kasteli tiet lähes kulkukelvottomiksi. Lisäksi haittaa oli koleasta säästä. Muutamia ilomantsilaisia ja liperiläisiä miehiä kieltäytyi ylittämästä vanhaa rajaa Käsnäselässä. 
Yllä olevan tekstin on eräs 7/JR 9 sotilas kirjoittanut muistiin 28.8.1941
Kirjani VErinen marssi viimeistelyvaiheessa kävin katsomassa JR 9 marssireitin Sortavalasta Kinnermäelle saakka. Nykyään tiet ovat onneksi hyväkuntoisia, ja pääsimme käymään Ilomantsista Kinnermäelle yhden päivän reissulla. Sää oli Ilomantsissa sateinen, mutta Kinnermäessä oli lämpöä 27 astetta.
Uomaalla JR 9 joukkojen kolmannesta pataljoonasta osa kieltäytyi ylittämästä vanhaa rajaa.
Kuvassa Uomaan hautausmaan muistomerkit. Hautausmaan vieressä oli aiemmin Tsasouna ja Rukoushuone.
Uomaalla asui ennen sotia noin 500 asukasta vanhoissa hirsitaloissa. Talot olivat rakennettu Kolatselän kylän talojen tyylisiksi. Varmaan osa asukkaista oli tullut naimakaupan kautta venäjältä Suomeen? Talvisodan alussa kylän talot poltettiin, ettei ne jäisi vihollisille. Hautausmaan takana, Rajalammen vieressä oli ortodoksinen tsasouna ja rukoushuone. Uomaalla oli kolmeopettajainen kansakoulu, joka sijaitsi kartassa näkyvän lipun kohdalla. Kylässä oli kaksi kauppaa, joista toinen oli koulun vastapäätä, tien Laatokan puolella. Uomalla oli metsänvartijan talo, Rajavartiosto ja aiemmin tervatehdas Syskyjärven rannalla. Uomaa kuului Impilahden pitäjään ja sen ortodoksinen seurakunta kuului vuodesta 1925 lähtien Pitkärannan seurakuntaan. Idässä Salmin pitäjän raja oli Uuksunjoessa. Uomaalta oli vanhalle rajalle 20 kilometriä Känäselän kylän kautta. Nykyään vanha raja löytyy alla olevan kartan kohdasta. 


 Uomasoja kesällä 2017, alakuvassa silta Uomasojan yli, jonka takana oli aiemmin Uomaan pääkylä

 Uomaan kylä jatkosodan alussa 1941. SA-kuva.

Uomasoja keväällä 1940, Uomasojan takana  Uomaan pääkylä. SA-kuva
Uomasoja kevättalvella 1944. SA-kuva


Käsnäselkä oli lähin kylä Neuvostoliiton rajalla. Kylässä oli syksyllä 1939 noin 700 asukasta, kansakoulu, posti, kolme kauppaa, Seurojentalo ja kaksi rukoushuonetta. Käsnäselän kylän ympärillä oli laajat salomaat, joissa oli paljon tukkikämppiä, joissa asui paljon tukkilaisia. Talvisodan syttyessä, vain osa kylän taloista poltettiin, koska venäläiset tulivat yllättäin kylään. Käsnäselän ja Kolatselän välissä on vanha rajalinja. Käsnäselän kylän niemessä olevalla hautausmaalla on paljon hautakiviä, mutta tsasouna on tuhoutunut. Käsnäselkä siirtyi ennen sotia Salmin pitäjään, mutta 1800-luvulla se oli Impilahden pitäjää.

Alakuvissa  maisemia vuosilta 1941 ja 1942 (SA-kuvat sekä kuvia kesältä 2017)
Käsnäselän kylä kesällä 1942 SA-kuva
Suomen ja Neuvostoliiton raja kesällä 1941 Käsnäselästä itään. Alakuvissa sama paikka 2017.



Kolatselässä suomalaisjoukot pitivät taukoa  ja jatkoivat sieltä Palalahden kautta Vieljärvelle.
Kolatselän kylä heinäkuu 2017




 Kolatselän kylää 2017
Alakuvissa Kolatselkää kesällä 1941




Alla sama paikka kesällä 2017 

JR 9 marssi syyskuussa vuonna 1941 jatkui Kolatselästä Palalahden kautta Vieljärvelle, jossa seitsemäs divisioona lepäsi kolme päivää. Vanha tie Palalahdesta eteenpäin on mutkainen ja huonokuntoinen. Yritimme ajaa sitä autolla, mutta tavallisella henkilöautolla ajaminen oli vaikeaa.
Vieljärven kylä oli laaja jo vuonna 1941. Vanhoja taloja on kylässä säilynyt varsin vähän, jos niiden määrää verrataan Kolatselkään ja Kinnermäkeen. Vieljärven kylän rakennuskanta on nykyään sekavan oloinen, siellä on eri vuosikymmenillä rakennettuja taloja vierekkäin. Vieljärven kylä on järven rannalla ja maasto kylän alueella on mäkistä, kuten Aunuksen alueella yleensä.

Alla SA-kuvassa olevan talon oikealla puolella on nykyään kirkkorakennus

Matkamme jatkui Vieljärveltä JR 9 marssireittiä seuraten Kinnermäkeen, joka oli vuonna 1941 lähes samanlainen kuin nykyään. Kylässä on 17 kpl 1800 - 1900 lukujen taitteessa rakennettua hirsitaloa, jotka on suojeltu Karjalan Tasavallan toimesta. Alla kuvia Kinnermäestä  vuosilta 1941 ja 2017. Heinäkuussa 2017 Kinnermäen kahvilassa kaksi nuorta neitoa palveli meitä "puhtaalla" Suomen kielellä. Toinen oli suomalainen ja toisen vanhemmat olivat Kinnermäen kylästä kotoisin. 


Kuva tsasounan tornista vuosina 1941 ja 2017


 Kuva tsasounan eteisestä eri vuosisatoina 

 Kinnermäen 1700-luvulla rakennettu Smoleskin jumalanäidin tsasouna kesällä 1941.

Kinnermäen kylään suomalaiset saapuivat syyskesällä 1941. Kylän asukkaita venäläiset eivät evakoineen, vaan he jäivät asumaan omaan kotikyläänsä. Kylässä suomalaiset sotilaat majoittuivat kylien taloihin ja aittoihin, mutta pääosa sotilaista oli syksyn 1941 aikana ohikulkumatkalla ja he majoittuivat telttoihin. Miehityksen aikana kyläläiset saivat muutaman hehtaarin peltoa omaan käyttöön ja he saivat pitää lehmää ja hevosta. Ostokorteilla kyläläiset saivat ostaa Vakon kaupoista elintarvikkeita, mm. sokeria ja margariinia. Kylä jäi sodan aikana polttamatta, koska sotatoimet kylän alueella olivat vähäisiä. JR 35 ja JR 60 etenivät vanhan rajan yli Käsnäselässä 13. heinäkuuta, valtasivat Palalahden 20. heinäkuuta ja Vieljärven kylän 21. heinäkuuta 1941. Vieljärven seuduilla taistelut olivat kiivaita, Kinnermäen alueella oli hiljaisempaa, koska se ei ollut pääteiden varressa. Kinnermäki jäi suomalaisjoukkojen haltuun elokuussa 1941 ja siellä oli suomalaisia heinäkuuhun 1944 saakka.

Tsasounan takana sijaitseva vanha talo vuonna 1941 ja 2017



Alla lisää kuvia Kinnermäen kylästä








Eräässä tuvassa oli perinteinen Aunukselainen uuni. Uunin päälle mahtuu yksi henkilö nukkumaan ja uunin peräseinä lämmittää takana olevan makuuhuoneen.
Oven vieressä oli vanha käsien pesuupaikka ja käspaikka.
Pirtin nurkassa oli ikoninurkkaus, jossa oli ikoni, lampukka ja käspaikka
Samovaari

Kinnermäestä Martti Haavio kertoi seuraavaa:  Pienen karjalaiskylän vähäinen tšasouna kätkeytyy tuuhean kuusikon keskeen, vartijoina ympärillään puhdastyyliset talot ja aitat, hienonurmiset kujat ja asutuksen vakiintunut rauha. 
Kinnermäen tsasouna on rakennettu 1700-luvulla ja vielä 2000-luvulla tsasouna uhmaa aikaa ylväänä kylän keskellä.





Verinen marssi ilmestyy syksyllä 2017 ja sieltä voi lukea kesän ja syksyn JR 9 miesten etenemisestä Tohmajärveltä aina Kaskanan kylään saakka! Alla kuvakooste JR 9 etenemistien kylistä Nirkan kylästä aina Syvärille saakka 11.9.1941 - 6.10.1941.
Nirkan kylään hyökättiin 12. - 13.9.1941
JR 9 eteni Nirkan taistelujen jälkeen Pyhäjärven ja Simaniston 13. - 15.9.1941 kyliin SA-kuva
Simanistosta joukot etenivät kohti Kaskanaa ja tämän puron varrella ollut motti saatiin avattua 14.9.1941 SA-kuva
Kaskanan parakkikylän JR 9 joukot valtasivat 14. syyskuuta 1941 SA-kuva
Kaskanasta JR 9, JR 51 ja JR 30 etenivät Tarsepoliin 22.9.1941 SA-kuva
 Latvan asemanseutu ja Sarrin kylä vallattiin 22. - 25. syyskuuta 1941 SA-kuvat


 Latvan kylän kuvia SA-kuvat



JR 9 joukot jatkoivat syyskuun lopussa etenemistä siten, että toinen pataljoona (isäni oli pataljoonan konekiväärikomppaniassa), eteni Tervaojan kautta Orzegan asemalle ja sieltä Äänisen rantatietä etelään, kohti Syväriä. Ensimmäinen ja kolmas pataljoona etenivät Latva asemalta ensi Petäjäselän vepsäläiskylään.

Petäjäselän kylä oli teiden solmukohta, josta Laguksen osasto vahvistettuna Hynnisen JP 3 joukoilla jatkoivat etenemistä 24.9.1941 kohti Petroskoita ja JR 9, JR 51 ja JR 30 puolestaan etenivät Äänisen rantatietä kohti Syväriä. Kylässä kaatui 30 suomalaista ja yksi Laguksen tankki tuhoutui hyökkäyksen aikana 24.9.1941. SA-kuvat Petäjäselästä talvella 1942
 Kuvia Petäjäselästä heinäkuun lopussa 2017




 JR 9 joukot etenivät Kapteeni Keinosen Polkupyöräkomppanian PPK:n kantapäillä 1. - 4.10.1941 kohti Syväriä, Soksun, Vehkaojan, Soutjärven, Ruoppaojan, Himjoen ja Kallion kylien kautta ja saapuivat Voznesenjaan 4. - 5.10.1941.

Sohksan kylä talvella 1943 SA-kuva

Vehkaojan kirkko talvella 1943 SA-kuva

 Soutjärven keskustaa kesällä 1942 SA-kuva




Vepsäläisateria Soutjärvellä. Ateriaan kuului alkupalana juureskeitto ja pääruokana piirakat, perunamuusi ja jauhenlihapihvi. Ruoan hinta oli 600 ruplaa.


Soutjärveä kesällä 2017
 Soutjärven keskustan kirkko talvella 1942 SA-kuva
 Melkinin talo talvella 1942 (Nykyään toimii museona) SA-kuva

Soutjärven Metsäntaka kylää kesällä 1942 SA-kuvat


 Ruoppaojan rantaa talvella ja kesällä 1942 SA-kuva

Ruoppaojan rantaa kesällä 1943. Ruoppaojan 28. kenttäsairaala oli kuvasta vasemmalle 500 metrin päässä. SA-kuva

Ruoppaojalle perustettiin talvella 1941 - 1942 14. kenttäsairaala, joka vaihdettiin tammikuussa 1942 28. kenttäsairaalan kanssa. Kenttäsairaala toimi 7. divisioonan sairaalana. Alakuvassa kenttäsairaalan  A ja B osastot, sekä lepokoti. Takana näkyvä "kallio" näkyy myös yllä olevassa värikuvassa!
Ruoppaojalla toi myös muita 7. divisioonan huoltoyksiköitä.
Himjoen kirkon kuvia kesällä 2017



JR 9 ja JR 51 joukkojen piti ylittää Syväri aamuyön tunteina 5.10.1941, mutta miehet kieltäytyivät ylittämästä ja ylitys siirrettiin iltaan. Kun miehet edelleen jatkoivat kieltäytymistä, perustettiin kuulustelupaikat ja kaikki kieltäytyneet kuulusteltiin ja osa miehistä riisuttiin aseista ja heidät siirrettiin taaksepäin Bokatsevan mäelle. Kun divisioonan komentaja sai tarpeellisen määrän vapaaehtoisia, ylitettiin Syväri 6.10.1941 iltapäivällä alla olevien kuvien kohdalta (Voznesenjasta 2 kilometriä Syvärin kaupunkiin päin) Sa-kuvat
Lisää JR 9 joukkojen toiminnasta Syvärin takana löydät aiemmista blogeistani mm. Levina keväällä 1941 sekä Levinan miehet ja Kuolema Syvärillä kirjoistani.


Alla kuvia Äänisen matkalta heinäkuussa 2017
 Äänisen rantaa aamulla kello 4.35



 Krasnyi Bor (Stalinin joukot tappoivat tänne yli 1 000 suomalaista ja suomen sukuisia)



 Soutjärven museo




Karelian Gornitsa ravintola
Kinnermäestä Martti Haavio kertoi seuraavaa:  Pienen karjalaiskylän vähäinen tšasouna kätkeytyy tuuhean kuusikon keskeen, vartijoina ympärillään puhdastyyliset talot ja aitat, hienonurmiset kujat ja asutuksen vakiintunut rauha. Kinnermäen tsasouna on rakennettu 1700-luvulla ja vielä 2000-luvulla tsasouna uhmaa aikaa ylväänä kylän keskellä.



Nyt kun olet lukenut ja tutustunut tähän artikkeliin. Kerron, että seuraava kirjani ilmestyy vuoden päästä syksyllä 2018. Se käsittelee kesän 1941 partioreissuja Karjalan armeijan vastuualueella. Näistä ennen jatkosotaa tehdyistä partiomatkoista on varsin vähän kirjoiteltu, joten olen jo kirjoitusprosessin alkuvaiheessa olen itse saanut varsin paljon uutta tietoa näistä partioista. Partiomatkoja tekivät molemmat osapuolet, Neuvostoliitto ja Suomi kesäkuust 1941 alkaen. Ensin partiossa oli vain muutama henki, mutta heinäkuun alussa osastojen koko kasvoi jo lähes komppaanian kokoisiksi partioiksi. Samalla tappiot kasvoivat molemmilla puolilla merkittäviksi.

Sodan jälkeen 1950-luvulla Neuvostoliitto lähetti kymmeniä partioita Suomen puolelle lähes joka vuosi. Muistan yhden Neuvostopartion miehen vuodelta 1962. Hän oli liikkeellä kotikylässämme polkupyörällä. Pyörän rengas oli puhki ja ruoat lopussa. Hän tuli eräänä kesäpäivänä kyläkauppaan ja osti ruokatarpeita ja polkupyörän renkaan. Kauppias sanoi minulle, että elä virka kellekkään mitään, tämä mies on niitä desantteja. Mies teki ostokset, vaihtoi kaupan pihassa uuden renkaan polkupyöräänsä ja lähti ajamaan rajaa kohti. Hän ei puhunut kaupassa sanaakaan. Ostokset hän näytti käsillä ja rahaa miehellä oli runsaasti kukkarossa. 
Näitä dersantteja on myös tänään 2017 Suomessa ja todella paljon. Nykyään he ajelevat suurilla maastoautoilla ja käteistä rahaa näillä desanteilla on mukana kymmeniä tuhansia euroja. Osa näistä desanteista asuu täällä Suomessa pysyvästi, osa käy välillä kotimaassaan venäjällä. En vain ymmärrä, mitä he täältä etsivät? Suomen kansa on rauhaa rakastava kansa, joka ei halua rettelöidä kenenkään kanssa!  

Hyvää syksyä 2017!