Kuolema Syvärillä - Death on the Svir - Cмерть Сывари
Otsikko ”Kuolema Syvärillä” on syyskuun alussa 2016 ilmestyneen uuden sotahistoriasta kertovan kirjani nimi. Kirja perustuu sotapäiväkirjamerkintöihin ja sotaveteraanien kertomuksiin eli sen sisältö on poimittu muutaman jatkosodassa olleen miehen päiväkirjamerkinnöistä. Yksi kertojista on ilomantsilaismies, joka toimi kahdeksannen komppanian kirjurina, toista enolaista sotaveteraania haastattelin jo vuosia sitten. Kirjassa kerrotaan jatkosodan taisteluista venäläisjoukkoja vastaan syyskuusta 1941 – huhtikuulle 1942 saakka. Kirja on kuvaus tavallisen rintamasotilaan elämästä ja myös noin sadan suomalaissotilaan kuolemasta. Kirjan päähenkilönä on Väinö Kettunen, joka oli minun setäni. Väinö kaatui Syvärin takana huhtikuussa 1942 tarkka-ampujan luodista saamiinsa vammoihin. Kirjassa edetään Väinön pataljoonan matkassa syyskuisesta Vieljärven kylästä aina Syvärin takamaille saakka. Matkan aikana joukko-osastosta kaatui ja haavoittui satoja miehiä, viimeiset Syvärin virran takana, Ostan kylän edustalla. Jatkosodan aikana kaatuneitten määrä pataljoonan osalla oli satoja vuosien 1942-1944 aikana. Ihmettelin aiemmin, miksi isäni ja setäni pataljoonissa kaatui paljon sotilaita tarkka-ampujien toimesta? Asia selvisi, kun kävimme veljeni kanssa katsomassa taistelupaikat Käsnäselän kylästä aina Ostan Pogostaan saakka. Hivakan, Haaksin ja Bunkkerin tukikohdat Koromyslovassa ja Simanovassa oli tehty satojen hehtaarien viljapeltojen keskelle, aukealle ja lähes kivettömälle paikalle, jossa ei ollut mitään suojaa kranaatteja ja kivääritulta vastaan. Lisäksi pataljoonan vastapelurina oli venäläinen tarka-ampuja pataljoona.
Vuosien aikana olen useaan kertaan halunnut tutustua isäni ja hänen veljien sota-ajan tapahtumapaikoille. Pitkäaikainen toiveeni toteutui tänä kesänä, kun pääsin vihdoin tutustumaan näiden edellä mainittujen JR 9 sotilaiden reitteihin ja tukikohtiin Syvärin molemmin puolin. Matkani tarkoituksena oli käydä lähes kaikilla tulevassa sotahistoriakirjassa mainituissa paikoissa.
Etenimme Petroskoista Uusiselän kautta lähelle Orzegan kylää, ja sieltä Äänisen rantatietä pitkin Simanovaan ja Ostan kylään saakka. Äänisen teitä ajellessamme, muistelin kirjassani kerrottuja tositapahtumia Orzegassa, Petäjäselässä, Soksussa, Vehkaojalla, Soutjärvellä, Ruoppaojalla, Kaskesojalla ja Syvärin takana Baranissa, Levinassa, Koromyslovassa, Simanovassa ja Ostassa.
Kirjassa kerrotaan JR 9 joukkojen etenemisestä Käsnäselästä, Kolaselän ja Vieljärven kautta 8.9.1941 Nirkan kylään, jossa kaatui kymmenen Ilomantsilaista miestä. Nirkasta joukot etenivät 12. – 14.9.1941 Kaskanan kylään ja sieltä tietöntä korpea edeten Tarsepoliin ja Latvaan 20.9.1941 mennessä. Latvan asemalla käytiin kolmen päivä ajan kovia taisteluita ja sieltä matka jatkui monien vaiheiden jälkeen Orzekan asemalle 30.9.1941.
JR 9 kolmas pataljoona marssilla
Orzekasta eli Orsijoelta sotilaat etenivät Äänisen rannalle ja sieltä Vepsäläisten kylien kautta Syvärille, joka ylitettiin 6.10.1941. Joukkojen eteneminen pysähtyi Ostan kylän edessä olevan Ostajoen pohjoispuolelle lokakuun puolivälissä 1941. Kirjassa kerrotaan Ostan alueen taisteluista huhtikuulle 1942 saakka, jolloin kirjan päähenkilö "Väinö" sai surmansa venäläisen tarkka-ampujan kiväärinluodin osuessa hänen päähän. Kuljimme saman taistelujen tien elokuisena lauantaina veljeni Reijon ja venäläisen autonkuljettajan kanssa.
Käsnäselän kylä
Lähdimme aamulla aikaisin "kalastuksenvalvojan" eli Otto Wille Kuusisen patsaan läheltä ajamaan kohti Syväriä. Meidän Petroskoilainen opas nimitti Kuusista kalastuksenvalvojaksi, koska patsas "katsoo" Ääniselle tarkkaavaisesti. Kuusinen oli sodan aikana perustamassa varjohallitusta Suomeen ja Otto Kuusinen ei ole minun suosikkilistalla. Petroskoilainen opas kertoi, että Kuusinen oli Stalinin käskyläinen ja mahdollisesti hän on ollut jollakin tavalla vastuussa Stalinin toimista suomalaisia kohtaan vuosina 1937 - 1940.
Kuusisen palatsi Petroskoissa.
Petroskoin rantabulevardi
Leninin patsaalla poseerausta 1941 ja 2016
Ajoimme Petroskoista Äänisen rantatietä noin 15 km kohti Syväriä. Orzekan risteyksen kohdalla, oikealla puolella mäntymetsässä, oli suuri määrä hautaristejä. Paikalle oli Stalinin käskystä tapettu ja haudattu toista tuhatta 1937 - 1938 poliittista vankia, joukossa 580 suomalaista ja 432 karjalaista. Nämä teloitetut miehet ja naiset asuivat venäjällä, mutta heidät tapettiin osittain sen vuoksi, että olivat suomalaisia tai kuuluivat suomalaissukuihin. Krasnyi Bor muistopaikalle metsään pystytettiin vuonna 1998 Stalinin uhrien muistoksi muistomerkki, jossa on venäjäksi, karjalaksi ja suomeksi teksti "
Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen - Блаженны плачущие, ибо они утешатся". Muistokivessä olevassa laatassa lukee "
Punaisen terrorin uhreille - жертвами красного террора". Teloituspaikka on sykähdyttävä kokemus, sillä metsässä on satoja muistomerkkejä teloitetuille suomalaisille, karjalaisille ja venäläisille, pääasiassa muistomerkit ovat puisia. Muistoristeissä on kuvia tapetuista ihmisistä. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka ihannoivat vielä tänäkin päivänä Stalinia? Hän, Josif Stalin, oli samanlainen, kuin Adolf Hitler ja monet muut nykypäivän diktaattorit, joita löytyy Pohjois-Koreasta. Yksinvaltiaita, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia löytyy myös Syyriasta, Turkista ja monista muista Euroopan ja Lähi-Idän naapurimaista. Nämä yksinvaltiaat, ovat oman kansansa vainoojia, laittaen omia kansalaisia vankiloihin tai pommittavat naisia ja lapsia. Historiasta näemme, että näiden yksinvaltiaiden kohtalo on sinetöity ja jossakin vaiheessa heidät vangitaan ja tuomitaan oman kansan toimesta.
Krasnyi Bor "kalmisto" Orzegan risteyksessä
Jatkoimme matkaa päällystettyä tietä ja ohitimme Puujoen kylän, jonka nimi on nykyään Derevyannoye. Kylä sijaitsee aivan Äänisjärven rannalla ja on suuri vepsäläiskylä. Noin 35 kilometriä Petroskoista ajettuamme tulimme vanhaan vepsäläiseen kylään, jonka nimi on Petäjäselkä. Kylä oli nyt vaatimattoman oloinen. Syksyllä 1941 siellä kaikki talot olivat hirsirakenteisia ja kaikkien rakennusten päädyt osoittivat kohti maantien reunaa. Rakennuskanta on nykyään kirjavaa, sillä vanhojen hirsirakenteisten talojen ohella, kylässä oli venäläistyylisiä taloja. Petäjäselästä pääsee suhteellisen hyvää tietä pitkin Latvaan (20 km) ja Latvan asemalle (24 km).
Petäjäselkä
Petäjäselkä
Petäjäselkä syksyllä 1941
Tauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Soksun (Šokšu -Šokš) vepsäläistä kylää, jonne oli Petäjäselästä matkaa 20 km ja Petroskoista noin 55 km. Soksussa jatkosodan aikana useat komppaniat yöpyivät matkalla kohti Syväriä. Soksu oli ja on vieläkin suurehko vepsäläinen kylä, jossa on onneksemme säilynyt paljon vanhoja hirsirakennuksia nykypolvien ihailtavaksi.
Vepsäläistalo Soksussa 1941 SA-kuva
Talo Soksussa kesällä 2016 ja talvella 1942
Soksusta jatkoimme matkaa kohti Vehkaojan kylää. Matkalla ohitimme vanhan muutaman ”savun” Voimäen kylän, jonka nimi on nykyään Ishanino. Vehkaojan kylässä pidimme pienen tauon. Vanhoja sota-aikaisia taloja oli tien molemmin puolin ja tietenkin kävimme katsomassa kaunista Vehkaojan kirkkoa tienvarressa. Se oli kärsinyt ajan patinaa ja vandalismia. Kirkon arkkitehtuuri on novogorodilaista ja sen rakennusvuodet saattavat ajoittua jopa 1700-luvulle. En ymmärrä, miksi kirkkorakennus on jätetty rappeutumaa, sillä se olisi kylän turismin kannalta merkittävä nähtävyys?!
Vehkaojan kirkko syksyllä 1941 SA-kuva ja alla kuvat 2016
Vehkaojan jälkeen jatkoimme matkaa etelän suuntaan ja saavuimme vanhaan ja suureen Soutjärven vepsäläiseen kylään, jossa oli useita vanhoja 1800-luvulla rakennettuja taloja. Samoja taloja löytyy syksyn 1941 valokuvissa. Soutjärvelle oli Petroskoista matkaa noin 82 km.
Melkinin talo Soutjärvellä ennen (SA-kuva) ja nyt! Nykyään talossa toimii museo.
Melkinin talo on nykyisin vepsäläisen Rjurik Kinin museo. Se rakennettiin vuonna 1814 ja on nyt restauroitu hienoon kuntoon. Eräs mies oli museon luona ja kyselin mieheltä suomeksi talosta, mutta hän puisteli vain päätään. Hän oli varmaan ummikko venäläinen, koska jos osaa vepsän kielen, niin ymmärtää myös paljon suomenkieltä. Kylässä oli paljon 1800-luvulla rakennettuja hirsirakennuksia, osa niistä oli kaatumassa muutaman vuoden päästä. Ihmisiä odotteli linja-autopysäkillä "kauppa-autoa" jonka virkaa hoiti vanha pakettiauto. Odottajista pääosa oli vanhoja naisia, joukossa muutama mies ja paljon lapsia. Joku nainen veti kauppa-autolta perässä maitotonkkaa, jonka alle oli rakennettu pyörät. Ihmisten vaatteista voisi päätellä, että he elävät pienellä palkalla ja asuvat vanhoissa rakennuksissa. Kysellessäni kuljettajalta ihmisten toimeentulosta, hän sanoi, että vanhat ihmiset saavat eläkettä noin 110 - 150 € kuukaudessa ja työläisen keskipalkka on 300 - 400 € kuukaudessa. Niillä tuloilla eläminen on tiukkaa venäjällä, saatikka sitten suomessa ja muualla euroopassa. Suomalaisen työläisen keskipalkat ovat noin 3 000 - 3 600 € kuukaudessa ja keskieläke noin 1 600 € kuukaudessa. Maksoin venäläiselle kuskille päivän kyydeistä (350 km ja 7 h) 8 000 rublaa, joka on eläkeläisen kuukausiansio!
Soutjärveltä lähdettyämme tie muuttui pöllyäväksi hiekkapäällysteiseksi tieksi. Seuraava kylä oli nimeltään Ruoppaojan kaivoskylä, jossa oli ennen sotia Diabaasikaivos ja jonkinlaista kaivostoimintaa näytti olevan edelleen.
Ruoppaojan kylä sijaitsee mäellä ja sieltä on kaunis näköala Äänisjärvelle. Myös Ruoppaojalla on paljon vanhoja 1800-luvulla rakennettuja vepsäläisiä hirsitaloja, joissa asuttiin vielä, tosin muutamia niistä oli kallistunut toiselle kyljellensä odottamaan uutta myrskyä tai talvea, joka kallistaisi taloa lisää. Kylässä tuli mieleen Aunuksen reissu muutaman vuoden takaa. Aunuksessa oli taloja eri tavoilla hajoamassa paikallensa, eikä kukaan välittänyt siivota romukasaa pois!
Alla otettu kuva vuodelta 1941 on otettu samasta paikasta kuin yllä oleva kuva kesällä 2016
Himjoki syksyllä 1941 SA-kuva
Himjoella pistäydyimme katsomassa vanhaa kirkkoa, joka oli rakennettu 1800-luvulla. Kirkko on kylän länsipuolella olevan mäen päällä, todella kauniilla paikalla. Kirkko oli rakennettu hirsistä ja muistutti kovasti Äänisellä olevia muita vanhoja kirkkorakennuksia. Kirkon aidan sisäpuolella oli kalmisto, joka on vielä nykyään käytössä. Rakennus on todella taidolla rakennettu ja suosittelen sitä matkailijoille! Himjoelle oli Petroskoista noin 95 km.
Seuraavina kylät olivat Kalajoki ja Toinen joki, jotka olivat samantyylisiä, kuin Vehkaoja ja Soutjärvi. Kallio eli Steslin kylästä, löysimme sota-aikana pystyssä olleen kirkon kylän mäen päältä. Kirkko näytti läheltä katsottuna samannäköiseltä kuin Himjoen kirkkorakennus, mutta matkamme aikana kirkon katto oli purettu pois ja kellotapuli oli saanut jo uuden katon. Hienoa, että joitakin kirkkoja kunnostetaan tulevien sukupolvien ihailtaviksi.
Kallion kirkko syksyllä 1941 SA-kuva ja elokuussa 2016
Kallion kirkko muistuttaa Kižin saaren kirkkoja. Se on rakennettu vuonna 1783 ja kirkko on tänä kesänä korjattavana.
Matka Äänisen Vepsäläisten kylien kautta oli mieleenpainuva. Ajelimme kohti Syväriä, ajatuksissa oli monet sota-ajan tapahtumat. Elokuinen sää oli matkamme aikana vaihteleva, aamulla sateli vettä, päivällä aurinko paistoi kuumasti ja paluumatkalla oli todella kova ukonilma. Upeat rantamaisemat ja vanhojen vepsäläiskylien kauniit rakennukset korvasivat matkamme vaivat. Saavuimme vihdoin lähes kolmen tunnin ja 137 km jälkeen Voznesenjaan. Syvärin ylitys kävi meiltä helpommin, kuin lokakuussa 1941 JR 9 miehiltä. Heillä ylimeno kesti kaksi vuorokautta kieltäytymisten ja kapinoinnin takia. Me pääsimme Syvärin yli vanhalla autolautalla muutamassa minuutissa, joskin lauttaa jouduimme hiukan odottamaan rannalla. Lauttamaksu oli 170 rublaa/auto.
Voznesenjan kauppala on rakennettu pääasiassa Syvärin eteläpuolen ranta-alueelle. Voznesenjaa kutsuttiin suomalaiskauden aikana Syvärinniskaksi ja sen rakennuskanta oli muuttunut seitsemän vuosikymmenen aikana merkittävästi ja mielestäni huonompaan suuntaan.
Voznesenja syksyllä 1941 SA-kuva
Voznesenjan silta kesällä 1942
Nyt siltaa ei ole, autolautta liikennöi Syvärin yli
Syvärin takana ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Minovan eli Kiprushinon kylä, jossa sodan aikana toimivat isäni JR 9 rykmentin esikunnat. Voznesenjasta sinne ajettiin päällystettyä tietä noin varttitunnissa. Kylä oli laakean peltoaukean keskellä ja siellä oli paljon vanhoja rakennuksia, joiden ikää en pystynyt määrittelemään. Varmaan muutama rakennus saattoi olla rakennettuna jo 1800-luvulla, mutta kylästä on meillä suomessa vähän vanhoja kuvia, joita voisi verrata nykypäivän rakennuksiin. Kylän kirkko oli muutama sata metriä Mozolinon ja Nikitinskajan kyliin menevän tien varressa, mutta se oli huonossa kunnossa. Kattojen, ovien ja Ikkunoiden uusiminen voisi säästää rakennusta muutamia kymmeniä vuosia eteenpäin!
Minovan kylä kesäkuussa 1942 SA-kuva
Yläkuvassa Minovan kylä 1942, alla Minovalaisia talvella 1942
Minovasta jatkoimme asfalttipintaista tietä Baranin kylään saakka, jossa toimi sodan aikana JR 30 esikunta. Kylä pommitettiin sodan aikana lähes maan tasalle ja siellä emme nähneet yhtään rakennusta pystyssä. Kävimme Baranissa katsomassa 20.12.1941 tapahtuneen (suomalaisten sotapoliisien toimesta tehtyä) teloituksen tekopaikkaa Noidanojan uomassa, noin 100 – 150 metriä maantieltä etelään. Silloin sodan aikana joulukuuhun mennessä tapahtui Syvärin rintamalla yli 200 etulinjasta karkaamista ja Gorasta karanneista kaksi miestä, ilmajokelaiset Ahoniemi ja Mäkelä teloitettiin Baranissa.
Teloituspaikka oli Noitaojan uomassa
Baranin kylä
Baranista jatkoimme matkaamme kohti Ostaa ja pysähdyimme Levinaan johtavan metsäautotien varteen. Kävelimme veljeni Reijon kanssa kapulatietä pitkin Levinan kylää, joka sijaitsi noin 700 metrin päässä päätien varresta. Kylässä toimi sodan aikana isäni komppanian komentopaikka talvella 1941 - 1942. Kylä oli nyt autiona, se pommitettiin tykistöllä ja lentokoneista pudotetuilla pommeilla lähes autioksi vuosien 1941-1944 aikana. Ensimmäisen sotahistoriaa käsittelevän kirjani nimi oli Levinan miehet, ja nimi tuli tästä Levinan kylästä. Kylä, jos sitä voi enää sanoa kyläksi, oli kapulatien päässä ja puusto oli hävittänyt kylän peltoaukeat kokonaan.
Levinan kylä talvella 1942 SA-kuva, alla otettu kuva kesältä 2016 samasta paikasta otettuna
Levinan länsipuolen kylään johtava metsätie, siellä oli tykistön asemia jatkosodassa
Levinan länsipuolen kylä kesällä 2016
Hain Sotilaskoti Levinassa kesällä 1942
JR 9 kolmannen pataljoonan Komentokorsu lähellä Levinaa
Viihdytysiltamat Levinassa kesällä 1942
Palasimme autolle ja jatkoimme matkaa ja pian ohitimme Nikitinskajan kyläaukean. Saavuimme Koromislovan kylään, joka myös tuhoutui jatkosodan aikana lähes kokonaan.
Koromislovan kylä vuonna 1942 SA-kuva. Alla kuva kesältä 2016 samasta paikasta
Alakuvassa Hivakan korsunotko, yläkuvassa Hivakan "etulinjaa"
Koromislovassa kävimme etsimässä Hivakan tukikohdan korsunotkoa, mutta korsut ja juoksuhaudat olivat ajan saatossa hävinneet. Korkea, lähes 1,5 metriä korkea heinikko, peitti tasaista peltoaukeaa. Isäni oli jatkosodan aikana konekiväärimiehenä Kanavan, Voseroksan ja Hivakan tukikohdissa. Hivakassa oli jatkosodan aikana pääasiassa 5./JR 9 joukkoja.
Hivakan korsunotko tammikuussa ja huhtikuussa 1942 SA-kuva
Hivakan korsunotko 1942-43 ja alla tykistön tulituksen jälkeen
Tienhaara Nikitinskajan kylässä, takana näkyy etulinjaa
Hivakasta jatkoimme matkaa etelän suuntaan Haaksi nimiseen tukikohtaan, joka sijaitsi tien toisella puolella olevalla pellolla. Se oli aikojen saatossa kadonnut maan muokkauksissa kokonaan. Haaksi tukikohdassa toimi sodan aikana pääasiassa 6./JR 9. joukkoja, ja kaksi sedistäni oli siellä koko sodan ajan.
Haaksi tukikohdan komentokorsu ja etulinja 1942 SA-kuva
Kuvassa peltoaukea, jossa oli Haaksi tukikohta ja sen etulinjan taisteluhaudat, oikealla Bunkkerin tukikohdan alue näkyy metsän reunassa
Voznesenjan ja Ostan välinen tie keväällä 1942
Seuraava tukikohta nimeltä Bunkkeri oli meille merkityksellinen, koska siinä tukikohdassa palveli setämme Väinö Kettunen ja hän kaatui tukikohdan edessä 25. huhtikuuta 1942. Tukikohtaa miehitti jatkosodan aikana 8./JR 9. joukot. Nyt Bunkkerin tukikohta oli kadonnut sota-ajan jälkeen maatalousmaan alle. Ihmettelin ensimmäistä kirjaa tehdessä, miksi Koromyslovassa, Voseroksassa ja Simanovassa kaatui paljon suomalaisia tarkka-ampujien luodeista. Tukikohdat sijaitsivat todella laajan peltoaukean keskellä ja sieltä näkyi hyvin aina Ostan kylään saakka. Tarkka-apujilla oli siis hyvä näkyvyys ja ampuja on voinut tähystää etulinjaa kauempaakin takalinjoilta.
Bunkkerin tukikohta 1942 SA-kuva
Kummun tukikohdan miehiä 1942-43
Ajoimme Ostan kylään ja käännyimme Simanovan kylään johtavalle hiekkatielle. Simanovassa oli muutamia taloja ja tutustuimme sodanaikaiseen etulinjaan ”ei kenenkään maalta” käsin. Meidän piti käydä alkuperäisen suunnitelman mukaan kumpu-nimisessä tukikohdassa, mutta päivä oli kuuma ja reitti tukikohtaan olisi mennyt läpi ryteikköisen metsän, joten päätimme luopua Kummun tukikohdassa käynnistä. Tukikohta oli sijainnut pienellä mäen kumpareella ja sen edessä keväällä 1944 venäläisjoukot kaivoivat maan alle tunnelin ja räjäyttivät sen. Räjäytyksestä syntyi Kummun tukikohdan eteen valtava kuoppa, joka on nykyään täynnä vettä. Bunkkerin tukikohdasta aina Kummun tukikohtaan saakka oli JR 9. kolmannen pataljoonan valvonta-aluetta. Kummun tukikohdasta länteen oli Kärki niminen tukikohta, joka kuului jo ensimmäiselle komppanialle.
Matala Ostajoki Kummun tukikohdasta itään (mäen alla) noin 550 metriä
Kumpuun pääsee parhaiten alla näkyvän kartan ohjeella. Käännyt Ostajoen sillalta ennen siltaa oikealle ja seuraavasta risteyksestä oikealle ja ajat sinne asti, kunnes tie päättyy (auto). Kävelet oikealla olevan puiden varastointialueen kautta ja Ostajoen sunnassa menevää ajouraa "notkoon" noin 1200 metriä, jonka jälkeen nouset peltoa ylös Kummun tukikohtaan, noin 500 metriä! Tukikohta on mäen päällä olevassa metsässä.
Kummun tukikohdan koordinaatit
60.8305466, 35.4959893
60.8305466N 35.4959893E
60°49′50″N 35°29′45.6″E
Tukikohdan kartta
Kummun kraaterin kuva toukokuu 1944
Valokuva Kummusta alas Ostajoelle päin (SA-kuva)
Simanovan kyläaukea kohdalla, jossa käytiin syksyllä 1941 epäonnistuneita valtaamistaisteluja
Yläkuvassa Simanovan kylä, jossa oli sota-aikana etulinjan "ei kenenkään maa"
Lähdimme paluumatkalle ja tulomatkalla otin pari kuvaa Voseroksassa, jossa isämme haavoittui syksyllä 1942. isämme toimi sodan aikana panssarintorjuntamiehenä ja konekiväärimiehenä. Siellä jossakin, Syvärin takana mietin itsekseni, miksi suomalaiset tulivat tänne? Mitä meidän sotilaat tekivät toisen maan alueilla, jossa ei asunut suomensukuisia kansoja? Ymmärtäisin asian paremmin, jos hyökkäys olisi päättynyt Suomen entisille rajoille. Mieletön oli meidän sodanjohdon ratkaisu jatkaa hyökkäystä elokuussa 1941 entisiltä maamme rajoilta kohti uralia. Se ratkaisu maksoi kymmenien tuhansien suomalaisten hengen vuosina 1941 - 1944.
Ostajoen yli johtava silta kesällä 2016
Voseroksan tukikohta oli pellon oikealla puolella olevassa metsässä
Voseroksan tukikohdassa norsupyssy helmikuussa 1942 SA-kuva
Ostaan johtava tie Voseroksan kohdalla
Paluumatka sujui nopeasti, sillä autonkuljettajamme ajoi koko paluumatkan ajan huimaa ylinopeutta. En yleensä pelkää autokyydissä, mutta nyt piti pidellä penkin reunoista kiinni, kun kuljettaja ajoi kuoppaisella hiekkatiellä 120 km/h, ohitteli autoja mutkissa ja matka jatkui samalla vauhdilla rankkasateessa, jossa ei näkynyt muutamaa metriä pidemmälle. Olin kiitollinen ”ylöspäin”, kun selvisimme paluumatkasta ilman kolaria. Poliisi pysäytti tulomatkalla kerran automme ja varoitti kuskia ajonopeudesta. Seuraavalla suoralla matka jatkui entiseen tahtiin! Äänisen rannalla oleviin kyliin ja Syvärin takana jatkosodassa olleisiin suomalaissotilaiden taistelupaikkoihin tutustumisretki on nyt takana. Matka oli mielenkiintoinen ja monia mukavia muistikuvia jäi elämän matkan varrelle.
Aurinko on punaisempi venäjällä kuin suomessa?!
Seuraava Syväri-sarjaan kuuluva kirjani on oikolukua vaille valmis ja se ilmestyy vuonna 2017. Kirjassa kerrotaan talvisodan evakkomatkasta Ilomantsin Melaselästä Iisalmeen Runnin kartanoon, välirauhan aikaisista tapahtumista Ilomantsissa ja kirjan lopussa kesän ja syksyn 1941 tapahtumista Ilomantsissa, Enossa, Tupovaarassa, Tohmajärvellä ja hyökkäyksen alettua Karjalan laulumailla. Kirja on trilogian kolmas ja viimeinen osa. Kirjan työnimenä on Hyökkäys itään ja nimi kertoo osatotuuden kesän 1941 tapahtumista. Tutkiessani välirauhan aikaisia tapahtumia, olen tullut siihen johtopäätökseen, että Neuvostoliitto oli omalta osaltaan aiheuttanut sen, että Suomen oli lähdettävä hyökkäykseen rajantakaisten Suomen alueiden valtaamiseen. Mannerheim pysäytti hyökkäyksen heinäkuun lopussa 1941 Suomen entisten rajojen tuntumaan. Mielestäni tämä ensimmäinen hyökkäyssota oli oikeutettu jo siistä syystä, että Neuvostoliitto valtasi nämä alueet Suomelta talvisodassa röyhkeällä hyökkäyksellä. Syyskuun 3. päivänä hyökkäys jatkui Itä-Karjalaan ja sen osalta en näe, että Suomen joukoilla olisi ollut oikeutusta jatkaa hyökkäystä. Näin ajattelivat ne toista sataa ilomantsilaista, enolaista ja kontiolahtelaista miestä, jotka allekirjoittivat adressin 26. - 27. elokuuta 1941 Uomaalla. Adressissa he kirjoittivat " Me allekirjoittaneet emme enää hyökkää, vaan puolustamme Suomen entisiä rajoja viimeiseen mieheen saakka". Adrsessin johdosta seitsemännen divisioonan päällystö katsoi olevan kyseessä aseistakieltäytyminen ja sen takia aloitettiin lähes kaksi päivää kestävät kuulustelut Uomaan kylässä. Kuulusteluja pidettiin JR 9 kahdeksannessa ja yhdeksännessä komppaniassa 27. - 28. elokuuta ja niiden tavoitteena oli etsiä adressin alullepanijat. Kuulustelujen päätteeksi vangittiin molemmista komppanioista useita miehiä ja muutama aliupseeri, joukossa neljä ilomantsilaista. Muut kahdeksannen ja yhdeksännen komppanian (JR 9) miehet joutuivat maksamaan tämän adressin allekirjoittamisen seuraavissa taisteluissa, joissa nämä kaksi komppaniaa määrättiin kärkijoukoksi ja näissä taisteluissa kymmeniä miehiä kaatui syyskuun alussa. Trilogian kolmas kirja - Hyökkäys itään, ilmestyy joko keväällä 2017 tai syksyllä 2017. Kirjan koko ja ulkoasu on sama kuin kahdessa aiemmassa kirjassani. Kirjassa on muutamia valokuvia, joita en ole aiemmin julkaissut. Tämä kirja jäänee tällä erää minun viimeiseksi kirjaksi.
Lopuksi erään jatkosodan kuunneluimman iskelmän sanat.
On päättynyt päivä, jo yö
yllättää,
tykit tuokioks' taas vaienneet.
Nuoret soturit hetkeksi rauhan nyt saa,
vie kotihin taas aatokset.
Kotimökillä äiti jo niin
väsynyt,
mitä aatelleekaan siellä nyt.
On surusta hiuksensa harmaantuneet
ja silmissä kyynelten veet.
Vain kukkivat kummut nuo kalmistoiden
lie kaikki mi' jäljellä on.
Siell' lepää nyt sankarit Suomussalmen,
Summan, Raatteen ja Kollaanjoen.
Vaan vapaaksi maaksi he Suomemme loi,
on muistossa kupujen yö.
Ei unhoittua muistot nuo talviset voi,
ei poikaimme sankarityö.
Ei unhoittua muistot nuo talviset voi,
ei poikaimme sankarityö.
